Ilmin huivi tuulessa
Prologi
Jos joku olisi vuosi sitten ennustanut, että tulen kohta innostumaan bloggailusta ja pitämään syksyllä 2011 oman valokuvanäyttelyn, niin olisin sanonut että älä hulluja puhu. En ole koskaan ollut kiinnostunut blogeista enkä haaveillut omasta valokuvanäyttelystä. Nyt minulla on kaksi blogia, joita päivitän säännöllisesti ja la 29.10. klo 18 avataan Posion kirjastossa valokuvanäyttelyni. Kuinka tässä näin pääsi käymään? - Minäpä kerron...
Blogikurssi ja joululahja
Blogeja en ollut lukenut ennen kuin menin täytteeksi Posion kansalaisopiston järjestämälle Facebook ja blogit -kurssille marraskuussa 2010.
Kurssilla suunnittelimme ja perustimme kukin oman blogimme. Huolettoman puutarhaharrastuksen ja Pyssykylän Mantovaaran puutarhaystäväni innoittamana annoin ensimmäiselle blogilleni nimeksi PPP - Pohjoisten Pirkkojen Puutarhayhdistys (
http://www.pirkkopirkko.blogspot.com/) ja lisäsin siihen edellisenä kesänä kotipihallani kuvaamani Papukaijatulppaanin ja väsyneen Darwin -tulppaanin:
Sain kuvastani kurssilaisilta mieltä lämmittävää palautetta ja vanha valokuvaaja sisälläni heräsi heti eloon. Olen nimittäin valokuvannut siitä saakka kun sain mummultani rippilahjaksi nelikulmaisen laatikkokameran. Rippikesänäni muotokuvasin koko sukuni ja vein filmirullan Haukiputaan kirkolle valokuvausliikkeeseen kehitettäväksi. Kuvien valmistuminen kesti tuskastuttavan pitkään. - "Tosi hyviä kuvia olet ottanut" - tuumasi valokuvausliikkeen omistaja kun hain ensimmäistä kuvapinkkaani. Mietin, onko valokuvaihmisillä aina tapana kehua toistensa otoksia vai ovat kuvani oikeasti hyviä?
Kannustuksen innoittamana jatkoin kuvaamista. Ensimmäisellä opintolainallani hankin Tampereella kunnon järjestelmäkameran. Digiaikaan siirtyminen sai minut hetkeksi unohtamaan harrastukseni. Mutta viime jouluna kaikki muuttui. Sain joululahjaksi hienon digijärjestelmäkameran. Siitä se taas alkoi - valokuvaaminen. Mutta sitä ennen oli tapahtunut jotakin ratkaisevaa...
Mila´s Daydreams ja joulusiivous
Jonkin aikaa blogikurssin jälkeen lueskelin Helsingin Sanomien kuukausiliitettä, jossa oli mielenkiintoinen artikkeli Adele Enersen -nimisestä nuoresta naisesta, joka oli rakentanut nukkuvan vauvansa ympärille erilaisia fantasiamaailmoja ja kuvannut ne halvalla digikamerallaan. Vauvakuvia hän oli aluksi jakanut facebook-kavereilleen ja myöhemmin blogissaan
http://www.milasdaydreams.blogspot.com/. Nyt Adelen kuviin perustuva kirja on julkaistu USA:ssa. Ihastuin Adelen kuviin ja mietiskelin miten saisin omasta puutarhablogistani kiinnostavan. Blogithan ovat koko maailman luettavissa, joten ei sinne kannata ihan turhanpäiväistä sisältöä laittaa.
Joulun alla siivosin komeroitani. Joka hyllyltä tipahti huivi lattialle. Kasasin ne suureksi keoksi työhuoneeni lepotuolille ja tuumailin mitä niille tekisin. En mielelläni heitä mitään pois, en varsinkaan huiveja. Kaikkea tarvitaan, jos ei ihan heti niin ehkä vuoden kuluttua, tai kymmenen vuoden. Huiviröykkiö jäi joulunpyhien ajaksi nojatuoliini odottamaan sijoituspaikkaansa.
Joulupäivän aamuna makasin sohvalla yöpukeissa kamera sylissäni ja tuijotin valkoista Nefertiti -veistostani. Puolimetrinen veistos oli siirretty tilapäisesti joulukuusen tieltä matalalle mustalle pöydälle kukkien seuraksi. - Yhtäkkiä palaset loksahtivat paikoilleen: Nefertiti + huivit + digikamera = Nefertitin huivit - blogi. Palapelin neljänneksi palikaksi tuli seuraavana päivänä huiveihin liittyvät tarinat. Tarinoiden myötä blogistani muodostuisi tilkkutäkkimäinen elämäntarina. Muistin kuinka olimme Posion kansalaisopiston Kirjoita Itsesi! -kurssilla harjoitelleet lyhyttä, nopeaa tilannekuvausta. Tarinoihin en nyt jaksanut paljoa panostaa, vaan keskityin valokuvaamisen.
Työhuoneeni muuttui joulupäivänä valokuvausstudioksi. Pimensin ikkunan, suunnittelin kuvakulmia, keräsin rekvisiittaa ja valokuvasin yöpaidassani pari päivää putkeen. Luulin hassusti että aloittavassa blogissa täytyy heti olla mahdollisimman paljon kuvia ja tekstejä. Nyt tiedän ettei tarvitse, mutta innoissani tulin tallentaneeksi tammikuussa 2011 blogiini peräti 25 kuvaa teksteineen. Sittemmin kohtuus on voittanut. Nykyisin päivitän blogiani noin kerran viikossa ja voi olla että tahti tästä vielä joskus hiipuu. Kuvattavia huiveja kyllä riittää. Huiveja tulee koko ajan lisää ja ikivanhojakin on vielä kuvaamatta. Ja monen ystävän huivi odottaa kuvaamista ja mielenkiintoisia kuvaus paikkoja löytyy aina vaan lisää.
Nefertistä ja huiveista
Nefertiti -veistokseni on kopio Berliinin Altes Museumissa säilytettävästä värikkäästä alkuperäisteoksesta. Nefertiti eli noin 1370 - 1339 eKr. muinaisessa Egyptissä faarao Ekhnatonin päävaimona. Hänellä uskotaan olleen kuninkaan hallituskumppanina paljon vaikutusvaltaa hovissa ja valtakunnassa. Nefertiti nousi länsimaissa maailmanmaineeseen kun häntä esittävä rintakuva löytyi 1910 -luvulla kuninkaan hovikuvanveistäjä Thutmosiksen työpajasta. Veistosta pidetään yhtenä muinaisegyptiläisen veistotaiteen merkkiteoksena ja suurimpana naiskauneuden ihannekuvana. Nefertiti tarkoittaa "kaunis ihminen on saapunut". Nefertiti saapui luokseni vuonna 2004.
"Huivin lahjaksi sain, huivin sinisen vain..." Huivista on moneksi. Se peittää, suojaa ja lämmittää. Se paljastaa, korostaa ja viestittää. Huivia käytetään muodin vuoksi, uskonnolllisista syistä tai jonkin asian symbolina kuten laulussa Sininen huivi. Vuosien mittaan huiveja on kertynyt kaappeihini kymmeniä, ehkä satoja. Osa niistä on pudonnut matkasta, unohtunut naulakkoihin, juniin ja lentokoneisiin. Olen saanut huiveja lahjaksi ja tuliaiseksi ja ostanut niitä hienoista butiikeista ja kirpputoreilta. Yksikään hankinta ei ole ollut turha. Jokaisella huivilla on aikansa, tapansa ja paikkansa.
Blogista näyttelyksi
Viime keväänä joskus huhti-toukokuun vaihteessa sain blogiini viestin, jossa kysyttiin milloin aion pitää kuvistani näyttelyn. Sama ajatus oli käynyt mielessäni jo hieman aiemmin. Olisi tosiaan mukavaa nähdä millaisilta kuvani näyttäisivät valokuvasuurennoksina. Koska en ole mikään ammattikuvaaja, enkä edes kunnon harrastelija, suljin heti pois tavanomaisen valokuvanäyttelyn mahdollisuuden. Ajattelin, että maalauksia muistuttavat canvas -taulut sopisivat tällaiselle amatöörikuvaajalle. Tein koetilauksen nettivalmistamoon ensin muutamasta kuvasta ja kun jälki oli mielestä hyvä, tilasin kuvia lisää ja taas lisää. Nyt canvas-tauluja on 24. Blogissani on tällä hetkellä 80 huivikuvaa, joten näyttely on eräänlainen otos kuvastostani. Olen valinnut näyttelyyni mahdollisimman erilaisia kuvia. Jälkeen päin huomasin että niitä on jokaiselta kuukaudelta, tammikuusta lokakuuhun. Aluksi kuvasin pelkästään työhuoneeni valokuvausstudiossa. Kevättalvella siirryin ulkokuvauksiin, joten vuodenaikojen vaihtelu tuli kuviini lisäelementiksi. Kesällä kuljetin Nefertitiä mukanani matkoilla ja kyläilyreissuilla. Kuvasin mm. Lohirannan kotiseutumuseolla, Sodankylän elokuvajuhlilla, Kaukuanjärven rannalla ja Valkean Peuran Valtakunnassa.
Nefertiti alkoi pian kärsiä jatkuvasta menosta ja hankalista kuvauspaikoista. Ruttojuurikuvauksessa se tupsahti nenälleen pehmeään multakasaan. Sen kasvoihin tuli mustia pilkkuja ja viiruja. Aloin huolestua Nefertini kauneudesta ja kestävyydestä. Apuun tuli mieheni, joka valmisti kuvausmatkoja varten erityisen vuoratun ja topatun Nefertitin kantokassin. Nyt veistoksen siirtäminen paikasta toiseen onnistuu vaivattomasti.
Epilogi
Nefertitin huivit -blogi on ollut minulle huikea luomisprosessi, joka on koko ajan saanut uusia ulottuvuuksia. Ideoita blogin kehittämiseksi nousee jatkuvasti mieleeni, joten jatko on turvattu hamaan tulevaisuuteen. Blogi on antanut minulle energiaa, mutta samalla se on vienyt aikaa muilta harrastuksiltani. Kun tutkimushommat eivät ole maistuneet, olen käynyt käsiksi blogeihini. Blogit ovat olleet ajoittain hyvä tekosyy välttää tieteenteon haasteita. Voimaa bloggailuuni ovat antaneet facebook - ja blogikaverini, jotka ovat jatkuvasti kannustaneet minua välillä hullulta tuntuvassa harrastuksessani. Heitä minun on kiittäminen siitä että olen saanut sosiaalisen median kautta uudenlaista iloa elämääni. Tulevan näyttelyni haluan omistaa erityisesti facebook- ja blogiystävilleni sekä miehelleni, joka ei ole koskaan kyseenalaistanut omituisia puuhiani.
